Mun suhtautuminen toisiin ihmisiin on jo pitkään ollut surkea, menossa kokoajan vaan paskempaan ja paskempaan suuntaan. Vaikka mulla ei kouluakaan ole juuri ollenkaan, niin mietin ennen koulun lähtöä monta kertaa, että meenkö vai en. Ihan vaan kun siellä joutuu puhumaan, siellä on muita ihmisiä. Käytän ihan liikaa bussia, vaikka koulumatkaa on vaan sen 2,5 kilometriä niin meen sen monesti bussilla. Tosin jo ahdistus sinänsä, että hilaan läskin perseeni bussiin sen sijan että reippaasti vaan kävelisin. Toinen on, että ne ihmiset. Joku tuijottaa, yks nauraa ja kattoo muhun päin... Se kaikki. Usein vaan painan olemattomiksi pureskeltuja kynsiä kämmeneen ja koitan olla itkemättä.
Muutenkin nousee usein sellainen "waste of space" -olo. Ei siinä mitään jos painaisin vaikka 45 kiloa, mutta painan sen noin sata kertaisena. Kaikki nauraa, kaikki pilkkaa, kaikki on ilkeitä, koska olen niin läski, koska mulla ei ole kykyä olla sosiaalinen. Musta usein sanotaan, että oon äänekäs ja koulussa mun esitelmä on aina parhaiten pidetty (äänen käyttö blaa blaa blaa). Heh, kun toinen puoli musta taas on se hiljainen, katsekontaktia välttelevä hyypiö.
Mun itsetunto tuntuu koko ajan laskevan alas ja alas päin. En edes tajua kuinka alas se voi mennä. Yhessä kohtaa lähti ehkä melkein nousuun tai pysyi ainakin paikallaan. Tänään kolauksia sille teki mm. kun syötyäni tänään vain salaattia ja kaksi leipää menin nappaamaan pöydällä olevasta sipsikulhosta pari sipsiä. Pikkuveli siihen vitsillä huusi äidille "toi vaan syö täällä kokoajan kaikkee, sipsii, kakkuu, karkkii". Koska äitini on varsin huumorintajuton, se tuli tuijottamaan ja toteamaan "ai sä oot jollain lihotuskuurilla vai?". Auts. Lihotuskuurilla totta vie. Ei siinä mitään, jos äsken mulla olikin ollut hyvä fiilis niin se kaikki oli kadonnut. Yritin olla itkemättä ja kylmän rauhallisesti painuin omaan huoneeseeni. Sitten iski ahdistus ja paska olo niin lujana kun voi. Menin oksentamaan vatsahapoille saakka, mielessä kävi myös kaivaa - pitkästä aikaa - jotain kättä pidempää esiin, mutta olin kuitenkin tekemättä jäljen jälkeä ranteisiin.
Vielä sitten myöhemmin siitä käytin koiran vain iltapissalla, olin tehnyt pidemmän lenkin jo päivällä. Tullessani takaisin vajaan puolen tunnin päästä äiti pelmahti ovelle ja kysyi "ai nytkö sä jo tulit? miten sä teit noin lyhyen lenkin? oliks toi ainoo lenkki tänään?", vastasin vain tähän kieltävästi ja toivoin äidin lopettavan, mutta eikös sieltä tullut taas täysi laidallinen siitä kuinka liikun niin vähän ja mulla on huono kunto. No perkele, sinähän sen niin hyvin tiedät. En jaksanut jäädä kuuntelemaan vaan menin huoneeseeni ja perään äiti huusi "niin ei millään pahalla!". Joo millään pahalla, ei hemmetti soikoon. :D
Loppujen lopuksi ruokasaldoksi tänään tuli pieni kanasalaatti kermaviilillä, kaksi leipää, oksennettua tuli puoli pussia sipsejä. Ja perkeleenmoinen ahdistus päälle. Vaikka hyvää oli, että halusin kaupasta käydä ostamassa suklaata, mutta juuri sitä tiettyä suklaata ei ollut tarjolla niin tyydyin sitten vaan pepsi maxiin (hyi, mutta coca cola zero oli loppu).
Ja mä elin tässä muuten liian monta päivää käymättä vaa'alla, vaikka oksennettua kyllä tuli. Ei ollut painolle tapahtunut mitään muutosta suuntaan tai toiseen. Perkele en sitten tavoittanut sitä tavoitepainoa joulukuun alkuun. Mutta tammikuun alussa paino on kaksinumeroinen - vannon sen!
Mut nyt mä jo innoissani suunnittelin et huomenna leivon pellillisen mokkapaloja ja ahdan ne kaikki sisuksiini. HAHAH.

Moikka! Eniten lukiessani postaustasi mua raivostutti se kohta, jossa kerroit äitisi kommentista..Mua turhauttaa, miten jotkut ihmiset ei vaan ymmärrä joitakin ilmiselviä asioita?! eikö hänelle tullut mieleenkään, että todennäköisesti loukkaantuisit hänen sanoistaan???..Tai ehkä hän ajatteli käyttää "shokkihoitoa" suhun..mun äiti käyttää joskus samaa konstia..sanoo jotakin tosi loukkaavaa ja odottaa että havahdun sen sanoihin ja muutan itsessäni jotain..ei vaan ole toiminut tähän asti..Olen todella pahoillani, että olet joutunut tähän paino-ruokakierre-helvettiin..itselläni bmi oli pahimmillaan 41 (ysiluokan lopussa) joten tiedän tosi hyvin minkälaista on olla hyvin ylipainoinen..Tosin välillä mietin, että olinkohan kuitenkin edes pikkuisen onnellisempi silloin yli-isona kuin nyt normipainoisena (en tietenkään koe itseni sellaiseksi) vessanpöntön kaverina..oikeasti en tiedä. Tietysti on helppoa antaa vinkkejä muille kuin toimia näin itse, mutta kehoitanpa kuitenkin..että yrittäisit kaikin voimin laihduttaa,jos se on MIELESTÄSI (huom juuri sinun mielipiteesi tässä on ratkaiseva, ei muiden kommentit)tarpeen, terveellisillä keinoilla..se vie pidempään, mutta vältyt tältä helvetiltä ja tulos tulee olemaan pysyvämpi. Mun mahan päällä oleva iho roikkuu, koska laihduin, mutta koska mulla ei ollut yhtään energiaa, en liikkunut melkein yhtään..tää ei ole sen arvoista. Toivottavasti me ihmiset opimme jonakin päivänä arvostamaan itseämme sellaisina kuin olemme..koska OLEMME arvokkaita..tiedän sen. Voimia sulle!
VastaaPoista