maanantai 3. joulukuuta 2012

Tämä on vasta alku

Aina yön pikkutunteina kun en saa unta ajaudun selaamaan netistä bulimiaa ja anoreksiaa koskevia keskusteluja. Kaikki mistä ihmiset puhuu, samaan aikaan niin tuttua turvallista, siitä mihin olen oppinut jo vuosia elämään, toisaalta kuin en edes tietäisi asioista. Kuin olisin taas se 5-vuotias pikkutyttö joka katsoo mummin kainalossa televisiosta dokumenttia naisesta joka painoi vajaat 30 kiloa. Joka söi vain suklaata ja herkkuja, joka tämän jälkeen oksensi ja käytti aikansa urheiluun. Tämän jälkeen ajaudun omaan blogiini ja mietin, jos vaikka taas purkaisin ajatuksiani sanoiksi. Ja tässä ollaan.

Kirjoitin äitini hirveydestä jo viime bloggauksessa, jatkettakoot siitä. Välillä mietin, etten ole ehkä tämän perheen ainoa sairas. Lyhyesti kerrottakoot, että äitini sairastui muutama vuosi sitten vakavasti ja vietti kuukausia sairaalassa. Koska sairaalaruoka on pahaa (kuulemma, itse en ole koskaan joutunut maistamaan) äitini oli kieltäytynyt syömästä ja laihtui monta kiloa. Tämän jälkeen hän ei kotonakaan syönyt. Ehkä ruisleivän tai salaatin silloin tällöin ja joi paljon vihreää teetä. Hän alkoi myös harrastaa runsaasti liikuntaa, teki tuntien juoksulenkkejä. Ja huomautteli muulle perheelle syömisestä. Nyt kun ajattelee, palaset tuntuvat loksahtavaan paikalleen.

Kaikki lähti ehkä sitten siitä pahempaan suuntaan. Ylipainoinenhan olen ollut aina ja vanhempani ovat siitä huomautelleet. Tosin voi olla, että olen jotain ahmimishäiriötä sairastanut lapsesta saakka, alle kouluikäisestä. Jo ensimmäisellä luokalla menin koulun jälkeen ostamaan lähikaupasta kasan suklaata ja ahmin sen salaa. Mutta jotenkin tuosta kaikki meni pahempaan suuntaan. Äitini huomautteli vaan pahensi tilannetta. Saatoin ahmia paketillisen piparitaikinaa, pussin sipsiä ja ison suklaalevyn omassa huoneessani. Ja piilotin toki kaikki paperit, joita saatan edelleen löytää vielä kaappien kätköistä.

Kasvanut huomauttelu syömisestäni ajoi minut lopulta oksentamaan. Välillä näännytin itseäni, välillä ahmin ja oksensin. Välillä söin normaalisti tai normaalia vähemmän, mutta oksensin silti. Tänään olen syönyt vain makaroonilaatikkoa ja pinon ruisleipiä sekä light coca colaa, mutta vannon että kaiken olen oksentanut. Kun tulin illalla kymmenen jälkeen elokuvista kavereiden kanssa minulla oli nälkä, joten tein kaksi ruisleipää sekä innostuin pitkästä aikaa laittamaan itselleni kaakaotakin. Kun äitini sitten sattui juuri keittiöön hän jäi tuijottamaan leipiäni ja sen jälkeen minua. "Eikai sulla tosiaan voi olla noin kova nälkä?", hän tokaisi. En edes jaksa enää vastata. Mua niin nyppii, että tuo jatkuvasti arvostelee kaikkea, jos huoneeni ei ole ihan tiptop siisti saan kuulla olevani vastuuntunnoton ja huono, enkä voi koskaan muuttaa omilleni. Jos teen tavallista lyhyemmän lenkin koirien kanssa saan kuulla että olen laiska ja "kannattaisko sun ruveta vähän liikkumaan enemmän ja katsomaan mitä syöt?". Entäs sitten kun syön, ne syyttävät katseet ja arvostelut siitä onko minulla TOSIAAN näin kova nälkä.

Välillä mietin, että mitä jos vetäisin tämän sairauden vielä pahemmaksi, en tosin tiedä miten pahemmaksi voin mennä jos oksennan jo nyt lähes kaiken mitä suuhuni laitan. Jos vähän väliä täytyy olla ottamassa pöydästä tai seinästä tukea etten kaadu huimauksen takia. Jos jos... Ehkä joku kerta kun oksennan, sydämeni ei vaan kestä ja lakkaa toimimasta. Jos vaan tapahtuu jotain. Aukaisisiko se äitini silmiä? Tuskin...