maanantai 26. marraskuuta 2012

Huokaus potenssiin sata

Mä jo rupesin ajattelemaan, että perskele mitä jos vaan poistaisin tän blogin. Ehdin jo unohtaa salasanat ja tunnukset. Kuitenkin kun käväisin katsomassa noita alhaalla olevia pikkulaatikoita '<3' ja 'stay strong'. Tuli niin outo, samaan aikaan surkea ja surullinen, toisaalta toiveikas olo. Ja eksyin puoli vahingossa lukemaan taas jotain Suomi24 bulimia ja anoreksia palstoja.

Mun suhtautuminen toisiin ihmisiin on jo pitkään ollut surkea, menossa kokoajan vaan paskempaan ja paskempaan suuntaan. Vaikka mulla ei kouluakaan ole juuri ollenkaan, niin mietin ennen koulun lähtöä monta kertaa, että meenkö vai en. Ihan vaan kun siellä joutuu puhumaan, siellä on muita ihmisiä. Käytän ihan liikaa bussia, vaikka koulumatkaa on vaan sen 2,5 kilometriä niin meen sen monesti bussilla. Tosin jo ahdistus sinänsä, että hilaan läskin perseeni bussiin sen sijan että reippaasti vaan kävelisin. Toinen on, että ne ihmiset. Joku tuijottaa, yks nauraa ja kattoo muhun päin... Se kaikki. Usein  vaan painan olemattomiksi pureskeltuja kynsiä kämmeneen ja koitan olla itkemättä.

Muutenkin nousee usein sellainen "waste of space" -olo. Ei siinä mitään jos painaisin vaikka 45 kiloa, mutta painan sen noin sata kertaisena. Kaikki nauraa, kaikki pilkkaa, kaikki on ilkeitä, koska olen niin läski, koska mulla ei ole kykyä olla sosiaalinen. Musta usein sanotaan, että oon äänekäs ja koulussa mun esitelmä on aina parhaiten pidetty (äänen käyttö blaa blaa blaa). Heh, kun toinen puoli musta taas on se hiljainen, katsekontaktia välttelevä hyypiö.

Mun itsetunto tuntuu koko ajan laskevan alas ja alas päin. En edes tajua kuinka alas se voi mennä. Yhessä kohtaa lähti ehkä melkein nousuun tai pysyi ainakin paikallaan. Tänään kolauksia sille teki mm. kun syötyäni tänään vain salaattia ja kaksi leipää menin nappaamaan pöydällä olevasta sipsikulhosta pari sipsiä. Pikkuveli siihen vitsillä huusi äidille "toi vaan syö täällä kokoajan kaikkee, sipsii, kakkuu, karkkii". Koska äitini on varsin huumorintajuton, se tuli tuijottamaan ja toteamaan "ai sä oot jollain lihotuskuurilla vai?". Auts. Lihotuskuurilla totta vie. Ei siinä mitään, jos äsken mulla olikin ollut hyvä fiilis niin se kaikki oli kadonnut. Yritin olla itkemättä ja kylmän rauhallisesti painuin omaan huoneeseeni. Sitten iski ahdistus ja paska olo niin lujana kun voi. Menin oksentamaan vatsahapoille saakka, mielessä kävi myös kaivaa - pitkästä aikaa - jotain kättä pidempää esiin, mutta olin kuitenkin tekemättä jäljen jälkeä ranteisiin.

Vielä sitten myöhemmin siitä käytin koiran vain iltapissalla, olin tehnyt pidemmän lenkin jo päivällä. Tullessani takaisin vajaan puolen tunnin päästä äiti pelmahti ovelle ja kysyi "ai nytkö sä jo tulit? miten sä teit noin lyhyen lenkin? oliks toi ainoo lenkki tänään?", vastasin vain tähän kieltävästi ja toivoin äidin lopettavan, mutta eikös sieltä tullut taas täysi laidallinen siitä kuinka liikun niin vähän ja mulla on huono kunto. No perkele, sinähän sen niin hyvin tiedät. En jaksanut jäädä kuuntelemaan vaan menin huoneeseeni ja perään äiti huusi "niin ei millään pahalla!". Joo millään pahalla, ei hemmetti soikoon. :D

Loppujen lopuksi ruokasaldoksi tänään tuli pieni kanasalaatti kermaviilillä, kaksi leipää, oksennettua tuli puoli pussia sipsejä. Ja perkeleenmoinen ahdistus päälle. Vaikka hyvää oli, että halusin kaupasta käydä ostamassa suklaata, mutta juuri sitä tiettyä suklaata ei ollut tarjolla niin tyydyin sitten vaan pepsi maxiin (hyi, mutta coca cola zero oli loppu).

Ja mä elin tässä muuten liian monta päivää käymättä vaa'alla, vaikka oksennettua kyllä tuli. Ei ollut painolle tapahtunut mitään muutosta suuntaan tai toiseen. Perkele en sitten tavoittanut sitä tavoitepainoa joulukuun alkuun. Mutta tammikuun alussa paino on kaksinumeroinen - vannon sen!


Mut nyt mä jo innoissani suunnittelin et huomenna leivon pellillisen mokkapaloja ja ahdan ne kaikki sisuksiini. HAHAH.

torstai 1. marraskuuta 2012

Ja se oli tarinani, mikä ei ollutkaan kovin kaunis

Haluan olla prinsessa. Haluan valtakunnan, oman prinssin. Haluan elää satumaassa, kauniina, laihana, täydellisenä. Haluan ympärilleni ihmisiä, jotka arvostavat, joille merkitsen paljon.

Pilvilinnoista putoaminen kuitenkin sattuu. Se murskaa kokonaan. Kun pienenä huomaa, ettei mahdukkaan mummin ompelemaan prinsessamekkoon, niin mites sitten suu pannaan?

Hei, olen Catnip. Kyllä, en halua käyttää oma nimeäni tässä blogissa. Toivonkin, ettei kukaan edes arvaa kuka olen. Kukaan puolituttu, joku vanhasta tai nykyisestä koulustani, kukaan. Haluan olla täysin anonyymi persoona. Täten esiinnyn Catnip'pinä, kissanminttuna. Heh...

Aina välillä tulee kauhean kova tarve kirjoittaa. Se, auttaako kirjoittaminen vai ei, on mysteeri minulle. Kuitenkin ajatusten järjestäminen kirjain kirjaimelta tuntuu hyvältä. Vaikka usein voinkin sanoa asioiden olevan päässäni niin sekaisin, etten saa kiinni yhdestäkään langanpäästä.

Olen tällä hetkellä 16-vuotias. En voi täydellä varmuudella kertoa syömishäiriötä sairastavani, sillä en ole koskaan mitään lääkärin diagnosia saanut muusta kuin ylipainosta. Ehkä sitten syömishäiriötä sairastan, ehkä en. Apua en valitettavasti, ainakaan vielä ole menossa hakemaan. Kokemukseni mistään avun hakemisesta ovat olleet yksinkertaisesti niin surullisen huonoja, että pelkkä ajatus ammattiauttajasta saa kyyneleet kohoamaan silmiin ja hengityksen salpautumaan. Puhun kuitenkin blogissa syömishäiriöistäni, oli ne sitten oikeita, diagnosoitavissa olevia, tai ei.

Kun olin pieni, alle kouluikäinen, oikeastaan jo ihan vauva, ahmin. Ahmin ruokaa aivan hirmuisesti. Äitini kertoi, kuinka pienenä, kun olin vasta lusikallisen maistanut ruokaa, olin innosta puhkuen kerjäämässä lisää "eihän tämä määrä riitä". Se jatkui aina vaan, lopulta kehittyi enemmän tai vähemmän vakavaksi, suorastaan riippuvuudeksi, kaikkeen, noh, lihottavaan. Suklaaseen, sipsiin, karkkiin. Näitä söin viikossa yhden ikäiseni tytön puolen vuoden määrän.

Vanhempani olivat painostani huolissaan, he, varsinkin isäni, käyttivät kovin ankaria keinoja. Jos kaapistani löytyi suklaalevyn paperi, tai sipsipussi, oli tiedossa määrittelemätön pitkä aika ilman televisiota, suosikkilelujani, tai myöhemmässä kohtaa tietokonetta. En tiedä tuliko koskaan heidän mieleen, että jatkuva ahmimiseni voisi johtua jostain syömishäiriöstä. Seitsemännelle luokalle mennessäni olin kyllin vanha päästäkseni jonkinasteiseen mielenterveys...paikkaan, hoitoon? Kokemus oli kuitenkin kaikkea muuta kuin hyvä. Tuolloin en itse osannut vielä käsitellä asiaa niin, että saattaisin sairastaa syömishäiriötä, hyvä jos tiesin mitä sellainen sana tarkoitti.

Hoittajatäti puhui vaan ylipainostani ja ahmimisesta. Jälkimmäinen sana varsinkin särähti ikävästi korvaani. Ahmiminen, läski, huono, surkea... Minulle ei koskaan täysin selitetty hoidon syytä, kokemukseni olivat pelkästään negatiiviset. Eikä asiaa yhtään parantanut se, että isäni uhkaili minua sillä jatkuvasti. Jos en mennyt juttelemaan tuolle henkilölle, joka muka auttaisi, minulta lähtisi tietokone kuukaudeksi. Eli ei siinä ollut muuta vaihtoehtoa, kun keksiä tekosyitä lähteä koulusta kesken päivän hammasta purren kohti leijonan luolaa.

Tämän seurauksena sairastuin masennukseen. Tosin, kuten syömishäiriöstäkään, en osaa siitäkään täydellä varmuudella sanoa. Elämä muuttui yhtäkkiä harmaaksi. Siinä ei ollut enää muuta kuin syömisestä ahdistumista, enemmän ja enemmän ahmimista, pahaa oloa ja pelkoa. Siitä pyörä sitten lähti kunnolla pyörimään.

Jossain kohtaa keksin alkaa oksentaa ruokani. Alkuun ne olivat vain kokeiluja ja pidin itseäni jotakuinkin tosi "coolina" jos oksensin ruokani. Ompa hienoa, olen sairas. Pidin jonkun aikaa, reilu vuoden taukoa oksentamisessa. Minulla oli myös viikon, parin, jaksoja syömättömyyttä, enimmäkseen näitä vasta viime aikoina. Myös sitten tuttua rakasta BEDiäni.

Ja eihän masennusta tai syömishäiriötä ilman itseni vahingoittamista. Alkuun se meni saksilla, piirtelin ohuita pintanaarmuja. Sitten syvempiä. Vieläkin voin sanoa, etten edes ole kyllin hyvä tässä, joka nyt on naurettavaa. Mittaako kukaan, että kuka on hyvä viiltelemään ja kuka ei? Tuskin.

Mitä sitten tämän hetkinen elämäni on. Koulua minulla ei ole nyt juuri ollenkaan, tunti, pari, neljä kertaa viikossa. Asun äitini ja veljeni kanssa, isäni muutti pois täältä vuosi sitten. En oikein voisi sanoa, että minulla on ystäviä. Onhan minulla muutama kaveri, mutta heihinkään kontaktien pitäminen tuntuu hankalalta ja inhottavalta. Elämäni pyörii vain syömisen ja syömättömyyden ympärillä. Viime päivinä olen ahminut, tänään meni paketillinen jauhelihaa makaroonien kanssa, viisi tähtitorttua, 320g paketti suklaata ja kuusi viipaletta leipää. Vaivaudunko edes kertomaan, että kyllä, kaiken oksensin pois.

Niin sekavaa tekstiä, itkien, väsyneenä tätä yritin raapustaa. Ehkä kirjoitan myöhemmin vielä tarkemmin tästä kaikesta sekavasta. Keskitän varmaan blogin enimmäkseen vaan siihen, että kirjaan ylös mitä söin ja oksensin. Eli tylsää ja ketään_ei_kiinnosta, mutta olkoot miten on. En mä tätä lukijoiden takia perustanutkaan.